tämä nyt kuullostaa ihan vinkumiselta, mutta valitan ja vingun kuitenkin...

Jatkuvasti sellainen olo että ketään kiinnosta olemassaoloni. Oon huomannu et kaveripiiri koostuu tällähetkellä pelkistä moikkailu-tutuista ja muutamasta läheisemmästä koulukaverista.

Kellään muulla samanlaista? Tunnen olevani yksin koko maailmassa

Et ole yksin... varmasti sinullakin on hyviä ystäviä/sukulaisia joita kiinnostaa mitä sinulle kuuluu.

Joskus reilu vuosi sitten tuntui samalta... Silloin en ollut yhteydessä kehenkään ja vihoittelin ystävilleni. Nyt on kaikki hyvin, ystäviä on paljon ja kaikki kuuntelevat jos mulla on niille jotain asiaa No mulla on ehkä vähän eri kokemukset, mutta tässä minun "tarinani" lyhennettynä lyhimpään muotoon. Kaikkea en jaksa ruveta setvimään tässä ja nyt.. toisaalta joskus masentaa kotona erään perheenjäsenemme käyttäytyminen, mutta ei enää onneksi kovinkaan usein.

mullapa ei ole enää oikeastaan muuta lisättävää koska kuulosti siltä kun olisitte puhunu musta niin tutun kuulosia juttuja.
olin ennen todella ujo mutta nyt olen jotenkuten päässyt siitä ja saanut paljon lisää hyviä kavereita.
ja minäkin joskus kyllä masennun perheenjäsenten käyttäytymisestä..mutta en onneksi kovin kauaksi aikaa.
tosin joskus musta vieläkin tuntuu että ketään ei kiinnosta mun olemassaolo..mutta aina kuitenkin tarkemmin ajateltuani mulla on kaikki asiat ihan hyvin.
olipas hölmösti sanottu. mä en oo hyvä puhumaan tälläsistä

^en mäkään oo hyvä puhumaan tälläsistä asioista... vaikeaa. Mä taas oon joskus vieläkin kauheen ujo enkä kyllä varmana mee ihan heti juttelemaan vieraille ihmisille

Minulla aina vähän vaihtelee. Joskus tuntuu kuin ei olisi ketään ja toisena päivänä tuntuu että olisi kaikki. Mutta olen välillä todella masentunut.

Se todellakin riippuu. Mutta voimia kaikille!

Mulla on ihan sama asia. Tuntuu että ne ei välitä, haluaa vaan näyttää muille että kuinka monen kaveri on...

Mä kyllä ymmärrän. Eikö meiän luokalla tms. ole ketään jolla ei olisi jo bestistä. Eli ei ole kiva mennä roikkumaan johonkin kolmanneksi pyöräksi...

Välillä on vaikeeta ja välillä ei. Se aina vähän riippuu. Joskus saatan aamulla olla maailman onnellisin, mutta päivällä suunnilleen veitsi kurkulla (ei ehkä ihan noin raa'asti.)

Kyllähän mieliala vaihtelee välillä laidasta laitaan.. tai no sanotaanko, että tuo kuvaus kuulosti aika paljon viime vuodelta. Mutta pistetään 15. vuoden ja murrosiän piikkiin. Koska ei mulla mitään masennusta tai lähellekkään mitään sellaista ole ollut.

Musta on tosi harmillista että "tavallista" surua tai alakuloa sanotaan masennukseksi. Ne on kaksi ihan eri asiaa.

Aiheen aloittajalle sanoisin, että kyllä se aurinko vielä sullekin paistaa jonain päivänä.. Yrität vaan ajatella niitä ilosia asioita ja mukavia hetkiä, vaikka joskus oliskin tollaset fiilikset. Kaikkien meidän elämässä on paljonkin hyvää, vaikka ei sitä aina itse tule ajatelleeksi.

itelläni on ollut helsingissä on kauan huono olla.
en näytä sitä aina ulospäin, ja välillä on ollut parempiakin päiviä.
parhaat ystäväni asuvat muualla.

ehdotan:
hanki uusi harastus jonka parissa saat uusia ystäviä.
niin minäkin tein ja sain samantien isoskoulutuksesta paljon ystäviä, ja kavereita.
opin jopa olemaan vast.sukupuolen kanssa ja keskustelemaan, mikä on ollut vaikeaa, mutta nyt minulla on kumpiakin kavereinani.

mikäli käyt vielä koulua, niin harkitse jos vaihtaisit sitä.
tai, no, niin minäkin harkitsin, mutta en sitten lähdekkään toiseen lukioon.

Tuon otan kyllä loukkauksena...

Musta tuntuu joskus samalta, ku susta Sa-an-ri, et ketään ei kiinnosta ja kukaan ei välitä.. Mut kyl mul on kavereita..

Tsemppiä jaksamiseen kaikille

musta tuntuu joskus samalta.esim,kaverit lähtee kaupungille shoppaa eikä ees kysy mua mukaa.ja sit mä lojun kotona ku muut viettää aikaa keskenään ja sillon tuntuu et kukaan ei välitä.

Koulussa mulla ei ole "hyviä" kavereita, vain sellaisia, joita moikataan ja koulussa ollaan yhdessä, mutta ei ikinä nähä vapaa-ajalla. Muualta on taas aivan ylitse ihan ystäväporukka, ilman näitä viittä ihmistä en voisi kuvitella olevani . Olemme useimmat vain eri kouluissa ja asutaan eri puolilla kylää niin nähään vähän harvemmin

No, musta tuntui ala-asteen kahdella viimeisellä luokalla todellakin siltä, ettei mulla ole yhtäkään aitoa ystävää siellä eikä oikeastaan missään muuallakaan, koulun ulkopuolella ehkä muutama. Mutta nyt kun vaihdoin koulua viime vuonna, sain ihan kauheasti ystäviä, ja musta tuli muutenkin viime vuoden aikana älyttömän paljon sosiaalisempi, joten tutustun helpommin ihmisiin ja näin. Ei mullakaan varsinaisesti koskaan mitään masennusta ole ollut, huonoja päiviä on tosi paljon, mutta myös hyviä löytyy ja sitäkin voi syyttää ehkä murrosiästä (toi sana... on maailman ärsyttävin). Huomasin myös, että syksyllä olin paljon angstimpi ja synkempi, mutta nyt kun on alkanut olla enemmän valoa, mä piristyn aika omituisella tavalla. Siis vuodenaikojakin voisi osaksi syyttää näistä. Keväällä jaksaa elää enemmän kuin syksyllä, näin se on ainakin mun kannalta.

Mulla tää alko oikeestaan pari vuotta sitten, lukion ekalla. Nyt kolmosella ja tosiaankin asiat päin peetä. Välillä asiat ihan ok, mut yleensä olo ihan hirvee...

Viikonloppu meni hyvin, ku olin leirillä isosena. Siellä tunnen olevani elossa ja tärkee. Siel oli tosi hyvä isosporukka, ja meil oli hauskaa Viime syysleirillä taas tunsin olevani ulkopuolinen...

Elämä ei ole helppoa. Ainakaan mulle.

Jokaiselle tulee varmasti joskus päiviä, että tuntuu koko maailman painuvan niskaan ja niitä päivä tulee myös minulle aina joskus.. Mutta silloin aattelen, että kaikki on pian taas hyvin ja kyllä selviän tästä, kun olen selvinnyt monesta muustakin pahemmasta asiasta. (Itse saatan masentua aina hetkellisesti, ja masennun joskus liiankin herkästi esim., jos on liikaa kokeita ja harjoituksia ja usko tai älä mutta siitä, jos koirat on kaiken noiden lisäks likainen ja pesua kovasti tarpeessa Myös erityisesti siitä tietysti, jos läheisellä menee huonosti tai, jos jollekkin tärkeälle ihmiselle sattuu jotakin. )

Mutta tällöin on hyvä myös kääntyä kavereiden puoleen, jotka saavat mieleni aina muuttumaan nopeasti ja onneksi niitä kavereita on monia joiden puoleen kääntyä

Jokaisella olisi hyvä olla semmoinen kaveri, jollekka on voi kertoa melkeinpä kaikki maailman asiat tai mitä mieleen tulee, mutta, jos tuntuu että niitä ei ole, niin itse ainakin kääntyisin varmaan äidin puoleen, jolle voi kertoa murheita.

Netissä minulla on myös muutamia todella hyviksi kavereiksi tulleita, joiden kanssa ollaan suunniteltu tapaamisiaki kesällä.

Masennusta pääsee myös murkaamaan harjoitusten parissa´

Puskaradio IN

Elämä ei todellakaan ole helppoa... ei kenelläkään. Ihmiset vaan käsittelevät asiat eri tavoin ja kaikilla on niitä hyviä ja huonoja päiviä.

Tosiaan nykyään käytetään sanaa "masennus" aika monella tavalla...
Depressio on kyllä eri asia kuin "tavallinen huono päivä"... se on pitkään jatkuvaa ja olotila voi vaihdella hyvinkin äkkiä hyvän olon tunteesta pahaan oloon tai päin vastoin.

Olisi hyvä jos ihmiset tunnistaisivat oireet eli osaisivat erottaa tavallisen huonon päivän depressiosta, sillä eihän sairaudesta voi parantua, jos sitä ei edes sairasta, eli sen myöntäminen on jo iso askel parempaan.

Jokainen tarvitsee ystäviä ja kavereita, sillä ihminen on sosiaalinen olento. Jokainen tahtoo olla rakastettu ja rakastaa. Liian harvoin sitä tulee läheisilleen sanottua, kuinka tärkeitä he ovat.

Jos tilanne on oikein pahaksi päässyt kotoa ulos lähteminen saattaa olla ylitsepääsemättömän vaikeaa, ja yhteydenpito toisiin ihmiseen jää helposti. Nykyihmiset ovat kovin kiireisiä, mutta olisi hyvä aina yrittää muistaa edes soittaa ystävilleen silloin tällöin.

No ei suoranaisesti liity asiaan, mutta pakko suositella Ingvar Ambjørnsenin Elling-kirjoja Veriveljet sekä Tiputanssi.

Mitä on depressio
Tietoa depressiosta

Mua masentaa aina joskus.. tällä hetkellä ei juuri oolllenkaan, ihana ripari takana.. voiko masentaa sillon,.. ehkä sen takia että se loppui niin vähän..

Mutta mua ei masenna nykyään hirveesti, joskus sitten tulee sellaiseia kausia jolloin kaikki menee päin peetä ja mikään ei onnistu.

ota vain.
kuten sanottu minulla on paljon ystäviä.
iidan on parhain niistä, miksi hänen on pakko olla järvenpäässä ja asikkalassa!!

todellakin otan.

älä nyt suutu hyvä Once!!!

... jaa ...

Tapelkaa lapset, saatte karkkia.

En minä tähän threadiin oikein mitään osaa sanoa, vaikka muutama vuosi sitten samanlaisessa tilanteessa threadin aloittajan kanssa olinkin. Kaikki entiset kaverit olivat jotenkin vain etääntyneet, eikä minulla ollut yhtään ketään, jolle olisin voinut sanoa enemmän kuin pelkän 'moi':n koulun käytävällä.

Ainoa tapa nostaa itsensä masennuksen suosta on yksinkertaisesti hankkia uusia mukavia ystäviä tai elvyttää vanhoja kaverisuhteita. Ja yleensä on niin, että jos itse olet kiinnostunut muista, niin muutkin ovat kiinnostuneet sinusta.

Ei se kai niin kovin helppoa ole vain muuttaa elämäänsä kädenkäänteessä paremmaksi. Minulle pelastuksen soi lukio, jossa melkein kukaan ei alussa tuntenut toisia, joten piireihin pääsi erittäin nopeasti mukaan. Eikä enää koulupsykologitkaan juokse perässä kyselemässä, onko minulla kenties ongelmia ja haluaisinko puhua niistä heidän kanssaan. Minusta on tullut jopa huolestuttavan sosiaalinen ihminen (ie. tunnit on tarkoitettu kuulumisten vaihtamiseen, ei mihinkään integraalien kertaukseen). Maisemanmuutos on aina varteenotettava vaihtoehto. Kun ei se masennus ihan itsellään lähde.

Mutta tsemppiä kaikille, jotka itsensä masentuneiksi tuntevat. Kyllä se siitä, ennemmin tai myöhemmin. Älkääkä menkö pomppimaan silloilta alas.

Niin, on tosiaan syytä muistaa, että masennus on oikeasti sairaus. Kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä, välillä enemmän, väillä vähemmän.

Tiedän mistä puhun, yksi luokkatoverini seiskalla sairastui masennukseen ja joutui sen takia hoitoon puoleksi vuodeksi...

niin, mutta jos jollakin ne huonot päivät vaan sattuvat ottamaan yenemmistön,
muttei silti vielä puhuta siitä sairaudesta?

eiköhän me kaikki tiedetä, että tässä viestiketjussa puhumme masentuneisuudesta
nuorilla emmekä mistään superhuippu vakavasta sairaudesta...

tosin oma "masennukseni" on kyllä ärsyttävää.. se kun tulee koulussa ja joskus kotonakin. harrastuksissa yms ei masentuneisuudesta ole enää tietoakaan!'
luulen että tämä on nyt jokin omituisuus taas, ja menee ohi joskus.

No, mä olin tosi yksinäinen eka ja tokaluokalla, mutta kun kolmannella luokalla luokat yhdistettiin (siis a ja b luokat) sain paljon uusia kavereita. Oikeastaan ikinä en ole koulun takia masentunukkaan. Joskus jos on oikein paha päivä, niin mä vaan äksyilen kaikille. Onneksi sellaisia päiviä ei ole pitkään aikaan tullut!

Mä tunsin itteni vähän aikaa sitten aika yksinäiseks, koska mä muutin kesäloman lopulla uuteen kouluun, ja onneks sain sieltä uusia kamuja. Mutta mä olin siellä koulussa vaan 2 kuukautta ja menin toiseen kouluun, jossa mä en saanu kamuja...mutta nyt mä oon ihan hyvin sopeutunu tänne meidän luokkaan jossa on 4 tyttöö, ja mulla on kamuja

Mulla on monta ystävää, oikeastaan niitä on aika paljon. Musta tuntuu välillä, ettei kestä enää. On tosi vaikeaa olla reilu ja tasaväkinen kaikille, oikeastaan se on mahdotonta. Mutta en ota siitä tressiä, vaan aina ei voi olla kaikille mieliksi. Mulla on yksi sydän ystävä, joka on aina kiltti ja reilu ja ymmärtäväinen. Tosi hyvä kaverini on myös eräs Saana, joka on kans tosi kiva ja ihana.Niitä on tosi paljon....

Minulle määrättiin masennuslääkkeet viime lokakuussa. Tuntui vaan, että maailmassa ei ole ketään joka välittäisi, ei ketään jota kiinnostaisi. Olin/olen edelleen kaikille vain se Minna, joka huolehtii muista, mutta Minnasta ei kukaan välitä.

Koulussa ahdisti, aina kun astui koulurakennukseen sisälle alkoi tuntua siltä, kuin kahleet olisivat kiertyneet sydämeni ympärille. Olo oli tuskaista, ja aina piti pitää huolta siitä, että ulkokuori hymyili. Sisällepäin saikin sitten itkeä, omissa oloissani ja rauhassa.

Paljon tsemppiä teille, minun tilanteeni ei ole parantunut, päinvastoin, mutta toivon teille oikein lämmintä loppukevättä! Aurinkoa ja haleja!