Viikonloppuna heräsin kauheaan ajatukseen lemmikin menetyksestä.Pihalla leikkiessäni koirien ja lasten kanssa,seurasin meidän "vanhan" rouvan edes ottamuksia.Mäyräkoiramme on pian yhdeksän vuotias pakkaus,jolla ihan selvästi alkaa olla eläkepäivät edessä.
Elämän ilo tuntuu pikku hiljaa katoavan,koira laihtuu ja se virkeä pikku pirulainen on kadonnut.Tuli väkisinkin mieleen ,että josko alkaa olla ehtoo puolella pikku koiran elämä.Ei ole pitkä aika kun lääkärissä käytiin perus tarkastuksessa,ja mitään vikaa ei koirasta löytynyt,ei ole matoja eikä sisäelimissä vikaa.Jospa se vaan hiipuu pikku hiljaa pois Kauheaa..

Mutta kaikilla se elämä päättyy joksus,ennemmin tai myöhemmin.On vain hyväksyttävä tosi asia...

Otan osaa Throls..Täällä vähän samat fiilikset ton vanhemman leon kanssa..Sillä on nyt sitten nisissä joko a) kasvaimia tai syöpä..Bellakin on laihtunut ja nukkuu paljon sekä hakeutuu oikeestaan melkein syliin nukkumaan. Ei viihdy enää ulkona..Ja sitten ärähtää heöpommin ja nopeemmin noille pienille. Toisinaan myös nuoremmalle leollemme.

Bella ei enää leikikään kuin vajaat 5 min. ja on sitten väsy.. Kaikista mieluisin paikka on näköjään meikän kainalo, pehmeä sohva tai sänky. Ei nuku enää lattialla

Ollaan nyt sitten aloitettu surutyö ja valmistautuminen vanhan rouvan poismenoon.

Samansuuntaisia ajatuksia täälläkin. Itse tosin olen jo jossain määrin sopeutunut siihen, että Nikillä vuodet alkavat olla kaikki käytettyjä. Parhaassa tapauksessa 5 vuotta ja pahimmassa vuosi on jäljellä. Nikkula sairastui 2003 diabetekseen, ja se on vanhentanut sitä ihan silmissä Pirteä ja virkeä se on nyt ollut kyllä tänä talvena, jopa pelottavan hyvässä kunnossa. Niki on minulle niin rakas, että en tahdo millään kestää ajatusta yhteisen ajan rajallisuudesta.

Minä aloin (ja jatkan edelleen, kun tulokset ovat rohkaisevia) antaa Nikille Dogital Ginsengiä, ja se on mielestäni selkeästi auttanut, ellei muuten, niin ainakin koiran mieliala tuntuu olevan parempi. Syksyllä tuntui, että se ressu nyykähtää käsiin, se oli aika apaattinen ja jollain tapaa poissaoleva, mikään ei oikein kiinnostanut. Eläinlääkäri suositteli yhdellä kontrollikäynnillä tuota valmistetta, ja minä ostin kuukauden annoksen. Kolmessa viikossa koira alkoi ihan selvästi piristymään, joten olen jatkanut valmisteen antamista. En tiedä sitten, onko sillä oikeasti tehoa, vai onko tässä vain mun omat ruusunpunaiset rillit aiheuttaneet muutoksen

Ainetta suositellut eläinlääkäri oli antanut sitä omalle vanhuskoiralleen, mutta viime käynnillä sanoi lopettaneensa. Vanhus alkoi olla rasittavan pirteä

Toivo elää kuitenkin!

Niinpä.. Samaa olen meidän Edin kulkua seurannut kun se on käynyt niin "vanhaksi"
11 vuotta tuli tammikuussa täyteen. Mutta ihan selvästi viime toukokuisen kastraation jälkeen se vanheni huomattavasti, elämä kun hiipuu pikku hiljaa ehtoo puolelle..
Ei kiinnosta enään leikit eikä riehumiset, juoksemisesta puhumattakaan, jäykin jaloin vaan löntystelee eteenpäin jos nyt suostuu edes lenkille, muuta kuin narraamalla. Ei ole enään se sama joka menee vauhdilla paikasta toiseen, mutta tavallaan nyt on paljon helpompaa kun ei vouhota ympärilleen vaan menee arvokkaasti ja tuhahtaen eteenpäin. Ja toivottavasti saadaan pitää Edi viellä luonamme monta vuotta.
No kyllä viellä puhtia löytyy jos joku "vihollinen" lähestyy.. Jonka jälkeen ryhti romahtaakin taas kasaan. Onneksi sentään Cartivet kapselit ovat jo jonkin verran auttaneet jäykkyyteen ja pääsee hiukan paremmin liikkeelle. Mutta näinhän se on meidän ihmistenkin kanssa, eläkkeelle sitä mennään kovaa vauhtia ja toivotaan että ollaan silloin viellä suhtkoht hyvässä kunnossa ja päästäis liikkeelle eikä sairasteltais mitään. Vanhenemista kuin ei voi estää, vaan siitäkin pitää osata nauttia. Eikä pitäis etukäteen surra, kun ei tiedä koska se päivä tulee kenellekin eteen, ajatuksilleenhan ei mitään mahda ja ne putkahtavat väkisinkin eteen kun seurailee näitä meidän vanhuksien toilailuja.

Tiedän tuon tunteen, se putkahtalee aina välillä myös minulle. Oikeastaan hyvä, että henkisesti valmistautuu tulevaan, mutta siihen menetyksen tunteeseen ei saa jäädä roikkumaan. Nauti niistä päivistä, joita teillä on vielä yhdessä jäljellä, ja jälkeenpäin niistä hyvistä muistoista, jotka nämä päivät sinulle jätti.

***************************************

Kun olet iloinen, katsele syvälle sydämeesi ja huomaat,
että ainoastaan se, mikä tuottaa sinulle surua,
antaa myöskin iloa.
Kun olet murheellinen,
katsele taaskin sydämeesi ja huomaat,
että tosiaankin itket sitä,
mikä on tuottanut sinulle iloa.
-Kahlil Gibran

Totta,ei se auta kuin muistella hyviä menneitä ja ottaa kaikki irti vielä jäljellä olevasta ajasta.Mietin vain,että onko kenelläkään tieotoa tai tuntoa kuinka kauan mäyräkoira yleensä elää?Meinaan että yhdeksän vuotiashan on jo pikkuhiljaa vanhus,muttei välttämättä mikään ikä loppu vielä.?

Throls: ei oikeastaan varsinaista tietoa. Ex-miehen tyttärellä oli kaniinimäykky, joka eli hiukan alle 11 -vuotiaaksi, olisi ehkä jaksanut pidempään, mutta syöpä vei koiraparan todella nopeasti. Muuten oli pirteä ja terve, ei siitä pystynyt yhtään sanomaan, että sairasti syöpää, ennenkuin oli liian myöhäistä tehdä mitään. Pienet rodut ovat ehkä keskimääräisesti pitkäikäisempiä, kuin suuret, näin ainakin väittävät.

Edellisessä työpaikassani tapasin ihmisen, jolla oli kaksi kk-mäykkyä, toinen oli 14-vuotias ja toinen 11 vuotias. Vanhempi koira sai valitettavasti surmansa isomman koiran hampaissa viime keväänä

Aika todennäköiseltä näyttäisi siis, että sinunkin mäykylläsi voi olla vielä monta vuotta edessä

Tuli taas lohduton ikävä edesmennyttä Nooraa. Noora lähti sateenkaarensillan toiselle puolelle yhdeksän vanhana. Olihan siinä harmaata ja olemus oli uupunut, mutta vanhana en sitä osannut pitää. Toinen colliestamme eli 11vuotiaaksi joten tuntui pahalta joutua luopumaan Noorasta niin aikaisin. Lukuisat ihanat muistot lämmittää, mutta ikävä aina välillä tulee.

Nauttikaa täysillä joka ikisestä hetkestä rakkaiden vanhuskoirienne kanssa.

Mulla ei ole ainakaan yhtään ikävä mun ensimmäistä koiraa. Se koira oli varsin voimakastahtoinen ja itsenäinen. Suorastaan kusipää oli.
Se koira olisi ollut helpompi, ellei se olisi ollut ensimmäinen koirani, vaan olisin osannut käsitellä sitä paremmin.
Varsin persoonallinen oli, mutta vaikea.
Nytkin on yksi aika vanha koira talossa, jota kyllä tulee ikävä kun aika siitä jättää. Mutta se onkin nöyrä ja hyvä koira.

Cee

Mä oon kans joskus miettiny, että mitä sitten kun koiruus lähtee paremmille maastojuoksumaille . "Tottuuko" uuteen tilanteeseen, vai jääkö siitä ainainen "tyhjiö"? Voiko toinen koira "paikata" tilanteen?
Tuntuu, että tää kaks vuotta on menny huristen ja aika menee aina vaan nopeemmin ja nopeemmin... Ei auta muuta kun toivoa pitkää ja tervettä elämää tuolle omalaatuisen ihanalle otukselle
Uskon myös, että tämä ensimmäisen koiran poismeno on se kaikkein rankin...? Omasta koirasta haaveilin 15 vuotta ennen kuin sen sain, joten se on enemmän kun rakas!

Veikkaan kans että se ensimmäinen menetys on se "suurin". Vaikka ei tietenkään voi vertailla, mutta...

Aika kinkkinen aihe kuitenkin. Saattaahan se olla niinkin, että toisen koiran luonne natsaa paremmin kuin toisen ja sen takia menetys tuntuu suuremmalta kun jonkun, joka on jäänyt vähän "etäiseksi"... Mutta toisaalta, luulen, että vaikka se ensimmäinen hurtta olisi minkälainen tahansa, se on se joka jää muistoihin kultaisimmin...


Tai sitten ei. Kuhan pohdiskelen. Ihan omia aatoksiani nämä.

Samaa minäkin miettinyt. Koiruus täyttää tänä vuonna 8, muutamia harmaita karvoja (mitä luultavammin minun aiheuttamia ) ilmaantunut.

Fantti on eka oma koira, yli 10 vuotta sitä varmaan halusinkin... Ja rotukin on sama (noh, perhonen ku perhonen, ennen en tienny että niitäkin 2 eri lajia) kuin eka haave.

Unelman sairauden myötä jouduin ajattelemaan että nuoresta koirastakin voi joutua luopumaan ihan liian aikaisin. Onneksi Unelmalla on kuitenkin toistaiseksi tilanne nyt hyvä ja sellaisena toivottovasti pysyykin Minttu on taas teräsmummeli josta on pikku hiljaa tulossa vanhuskoira sellainen ihana viisas vanha koira jolla ei ole kiirettä mihinkään

Ropin kuolemasta tuli maanantaina vuosi. Minä kaipaan sitä edelleen...

Nikiäkin kaipaan aivan tavattomasti. En ole saanut tuota Nikin uurnaa haudatuksi vieläkään, saa nähdä, saanko ikinä.