Nyt sitten kertomuksia, miten koirasi tuli luoksesi, millä peruisten otit hänet, ja miksi juuri hänet?
Mielyttikö rodut? Vai ulkonäkö? Otiko sen tutulta? Tuntemattomalta? Löytökodista? Ulkomailta?
Mikä sai sinut ottamaan sekarotuisen puhdasrotuisen sijasta? Oletko tyytyväinen sekarotuiseesi?

Ensimmäinen seropimme Dana, joka meille tuli ollessani 10 v oli siskoni etsinnän tulos. Sekarotuiseen päädyttiin, koska siihen aikaan puhuttiin kovastikin (ja vieläkin joskus kuulee) kuinka sekarotuiset ovat terveempiä ja vanhempani ajattelivat ettei kuitenkaan mitään harrastuskoiraa otettaisi, niin sekarotuinen kävisi hyvin. Sisko löysi 'vahinkopentueen' jonka rodut miellyttivät ja kun näimme pienen valkoisen lumipallomme, niin olimme myytyjä..
Meikäläistä alkoi kuitenkin koiraharrastus kiinnostaa ja ekaks kävimme agilityn alkeiskurssin, mutta laji sai väistyä näyttelyiden sijasta ja kehissä olemme pyörineetkin jo vuosia
Toista seropiani hankkiessani kävin ensin rotuja äiten kanssa läpi, kuitenkaan ei päästy yhteisymmärrykseen rodusta ja niinpä sitten ajattelin että miksei toinenkin näyttelyseropi. Pella, valkoinen karvapallo hänkin saapui meille ja toista niin kovasti näyttelyitä rakastavaa koiruutta en ole tavannut..
Tyytyväinen olen meidän perheen seropeihin ollut. Harrastaa sekarotuisenkin kanssa voi lähes kaikkea mitä rotukoirienkin kanssa. Meillä vaan kun nuo näyttelyt on lähellä sydäntä, niin ne rajoittuu mätsäreihin. Virallisiin näyttelyihin meillä onkin kasvamassa sitten lauman jatkeena yksrotuinen koiruus..

Minäkin varmaan voin vastata aloittamaani keskusteluun.

Kiti tuli minulle aika ylläettäen, aika tyhmällä tavalla valituksi. Olin suunnitellut jo pitkään oman koiran hankimista, vaikka perheelläni oli jo kaksi suloista kääpiöpinseriä. Mutta minä halusin oman bestiksen, harrastuskaverin ja sen joka pitää minua kaikkein parhaana johtajana. Siispä aloin miettimään rotuja, ja belgianpaimenkoira groendael meinasi tulla. Tämä upea rotu oli ollut lempi rotujani ja niin pienestä kun muistan, naapurissamme asui tervueren ja ihastuin siihen. Groendalien hiukan erillainen luonne ja karvanväri oli kuitenkin upeampi. Siispä pohdiskelin rotua, mietin sopiko se oikeasti minulle. Päädyin ottamaan sellaisen. Kennelekin oli katsottu valmiiksi.
Äitikin oli mukana jutussa, kunnes sai kuulla sekarotuisten pennuista. Pennut lopetettaisiin jos niille ei kolmanteen elinviikkoon mennessä löytyisi ostajaa. Äiti ihastui yhdistelmään; emä kultaisennoutajan ja lapinkoiran sekoitus. Isästä tosin ei tietäisi mitä siinä olisi, mutta sen riskin hän olisi valmis ottamaan. No, jotenkin minäkin aloin lämmetä ajatukselle, mutta olin niin groendalien pauloissa että sekarotuiset eivät tulleet kysymykseenkään, vaikka useimmat hienoja koiria ovatkin. En lähtenyt mukaan kun siskoni ja äitini lähtivät katsomaan pentuja, tosin minulla oli kyllä eräs hyvä syykin siihen.
Äiti varasi kaksi pentua, toisen siskolleni helsinkiin ja toisen minulle. Ottaisin minä sitä tai en, se tulisi meille.
Pikkuhiljaa lämpenin ajatukselle. Groendalia en kuitenkaan saisi, joten aivan hyvin minä sen suloisen sekarotuisen voisin ottaa ja pitää harrastuskaverina. Aika huonot syyt, mutta tyytyväinen valintaani olen.
Tammikuussa 2004 haimme pennut kotiin, sitä ennen sovittiin että ottaisin sen narttu koiran, joka oli sovittu siskolleni, ja sisko ottaisi uroksen.
Haimme lahden läheltä pennut, ja voi että. Se pieni minulle varattu mustavalkoinen terhakka tyttö pentu vei minun sydemeni totaallisesti

Kitistä on kasvanut hieno koira. Se on minun musta varjoni, joka on aina valmis kaikkeen uuten. Harrastamme tokoa (ensimmäinen möllitoko vasta käyty; hyvin pistein vaikka emme olleet vielä sen tasoisia. Kaikki liikkeet 8-10, paitsi seisominen jota hän ei vielä osannut), sekä math showssa ollaan muutamassa käyty. Hyvin neiti niissäkin on pärjännyt, kisoja noin. kymmenen ja tulokset 2x pun 2, 2x pun 4 ja yksi kerta sin 3 (tuomari tykkäsi näteistä koirista, ei koirista jotka esiintyvät mallikkaasti mutta eivät näytä mitenkään erikoisilta).
Lisäksi olemme rakastuneet agilityyn, ja ensimmäiseen mölliagilityyn osallistutaan kesällä. Nyt aloimme tehdä myös jälkeä, idean Kiti tajusi heti ja rakastaa sitä touhua. Koiratanssi ohjelma on myös suunnitteilla, oma laiskuuteni vaan hidastaa hommaa. Kitiä on helppo kouluttaa ja se rakastaa toimintaa.
Olen erittäin tyytyväinen Kitiin, sen luonteeseen ja kaikkeen siihen. Se on mielestäni kaunis ja fiksu, minun paras ystäväni, elämäni koira.
En kadu hetkeäkään että otin hänet; parempaa koiraa en olisi voinut saada.

meille ensimmäinen seropi tuli jo joskus kun olin ihan pieni, tiedän vain että serkkumme löysivät sen helsingistä pysähtyneen auton alta ja koska eivät itse halunneet koiraa niin me otimme sen. nimeksi tuli nelli vaikka ehdotinkin kölliä nelli on myös kuuluisa, sen emästä oli juttu seiskassa kun pennut olivat syntyneet metsässä ja isästä ei tiedetty mitään
kaikki sen sisarukset ilmeisesti kuolivat ihan pieninä. tosiaan nellin tulosta vaikea kertoa kun en muista siitä mitään

toista koiraa harkitsimme ollessani kymmenen vuotias kun halusin ihan oman koiran. sillon ei ollut väliä onko se puhdas vai sekarotuinen. niinpä synttäreideni lähestyessä eräät sukulaisemme kävivät nilsiästä asti hakemassa minulle "synttärilahjaa" vanhempani tietysti tiesivät että koiranpentua ne olivat lähteneet hakemaan minulle muistan vieläkin sen päivän kun näin sen koiranruokapurkin isäni kädessä kun serkkuni ajoivat pihaamme. sain puisen korin jossa oli paljon sanomalehtiä. olin ottamassa niitä pois kunnes huomasin että koiran pää tuli sieltä esiin! ja oi miten pieni se oli!
olen erittäin tyytyväinen että sain juuri lotan, kiitos serkkujeni se on mahtava harrastuskaveri, käy joka lajiin. lotalla on ihana luonne ja se on tosi kaunis

Coctail: Nyt menee ehkä hieman mun osalta Ot:ksi, mutta oikeesti, koirasi ovat upeita

Ansa tuli meille sattumalta, kun jotkut ihmiset oli peruuttanut sen oston. Ansa tuli meille ns. sika säkissä, emme tienneet sen luonteesta eikä ulkomuodosta oikeastaan mitään. (paitsi myyjä sanoi, että sulloinen on )

Kiitos. Onhan nuo kaksi ihan mukavia hauvoja, kumpaakaan en ikinä pois antaisi.

Olisin alunperin halunnut labbiksen, mutta kun raha oli tiukilla, otin seropin. Ja luojalle kiitos, että sen tein! Löysin paljon labbista paremman (Monassakin on osa labbista). Mona on niin hyvä koira, etten usko enää ikinä löytäväni sen kaltaista. Seuraava koiranikin on luultavasti seropi.

Kauan sitä koiraa oli kinuttu ja lopuksi perhetuttumme toi meille yhden pennun vahinkopentueestaan (englanninsetteri x tuntematon) joka ei ollut enää kelvannut kenellekkään. Nekku nimellä tämä ruskea elosalama ensin tunnettiin mutta Monaksi se vaihtui

Oma koiramme tuli meille ihan sattumalta.

Oli uusivuosi kun katsoin lehdestä mitä koiria oli myytävänä. Samaan tapaan niinkuin olin tähän astikkin. Huomasin ilmoituksen jossa oli myytävänä seropeja. Hihkaisin tästä äitille joka sanoi että soittaa sinne heti kun vieraat ovat parin päivän päästä lähteneet. Arvasin heti että äiti oli siinä toivossa että kaikki penntu olivat jo varattuja.

Päivät kuluivat ja vieraat lähtivät. Äitini toivoi minun jo unohtaneen ilmoituksen mutta käskin hänen soittaa sinne heti. Äiti soitti ja kysyi kaikkea oleellista. Rotua, hintaa, vanhempien luonnetta, koirien ulkonäköä ja niiden luonnetta. Lopetettuaan äiti kertoi että yksikään pentu ei ollut enää vapaana, omistaja oli kuitenkin sanonut että jos jotain ei oteta hän soittaa jollekkin että pentu voisi heille tulla. Viimeistä pentua tultaisiin katsomaan parin päivän päästä.

Kaksi seuraavaa päivää oli piinallisia. Toivoin että puhelin soisi ja viimeisenä päivänä istuin puhelimen lähettyvillä. Kun puhelin soi huusin äitin vastaamaan. Lopulta puhelin todella soi ja äiti kiiryhti sen luo. Siellä se omistaja soitteli että yhtä urosta ei tultu edes katsomaan. Äitini oli kuulemma kuulostanut niin koira ihmiseltä, todellisuudessa äidillä on ollut lapsuudessa ainoastaan kissoja.

Nyt oli yksi vaihe enää. Isälle ei ollu kerrotuu mitään. Isä makoili sohvalla kun äiti puhui puhelimessa. Äiti laski kuulokkeen alemmas ja kysyi otammeko pennun. Isä mumisi epämääräisesti kyllä ja niin seuraavana päivänä oltiin jo pentua hakemassa.

Koko perhe lähti hakemaan pentua uuteen kotiin 130 km päästä. Kun tulimme talolle ja astuimme sisään oli meitä heti vastassa ruskea villakoiran näköinen narttu. Se oli emä. Sen perässä taapersi neljä mustaa karvapalloa, valmiina ottamaan uudet ihmiset vastaan. Kun isä ja äiti laittoi papereita kuntoon me kolme leikimme pentujen kanssa. Omistaja tuli luoksemme ja käski katsoa mikä niistä oli meidän. Sen tunnisti helposti sillä se oli ainoa uros.

Käänsin koiraa ja huomasin että se oli narttu, siskoni katsoi myös ja hänenkin sylissä oli narttu, veljeni käänsi pentua ja narttu oli sekin. Katsoimme yhdessä vielä lattialla olevaan innokkaaseen pentuun ja nostin sen syliini. Tämäkin oli narttu. Omistaja näytti mietteliäältä. "Oiskohan teidän pentu sitten yksin tuolla nukkumassa." Menimme keittiöön ja siellä pöydän jalan vieressä nukkui musta möykky.

Lopulta se heräsi ja meni heti emon luo. Oikea mamman poika. Yritti jopa imeä maitoa. Laitoimme pennun kantokoppaan ja maksoimme jotta pääsisimme kotiin. Pentu huusi koko matkan kuin syötävä.

Pennun nimen valinnallekkin on oma tarinansa.

Siitä piti tulla joku M:llä alkava ja olimme ajatelleet Muppe nimeä. Omistaja oli nimennyt pennun Jesperiksi. Menimme haku reissun jälkeen serkuillemme ja pentu nukkui vuoroin kaikkien sylissä. Kun se nukkui serkkuni sylissä antoi heidän isänsä meille koira kalneterin jossa oli koirien nimiä. Äiti luetteli niitä vuoron perään. "Murri, Mersu, Muppe, Mömmö..." Ja monet muut M:llä alkavat vierivät äitini suusta. Äitini sanoi Mortti ja pentu nosti päätään ja rupesi uudestaan nukkumaan. Näin pennusta tuli siis Mortti ja melkoinen veijari se kyllä onkin. Seurakoira sydämmen kyllyydestä.

Pimu tuli taloomme pitkän harkinnan jälkeen. Isännän kanssa olimme päättäneet, että haluamme antaa kodittomalle koiralle kodin. Selailimme pitkän aikaa löytöeläinkotien sivuja kunnes löysimme Pimun.

Tarkoituksenamme oli ottaa sekarotuinen koira, koska kummankin päässä elää edelleen ajatus siitä, että sekarotuiset ovat kaikista terveimpiä. Mennessämme katsomaan koiratarhalle koiria, ihastuimme heti Pimun luonteeseen ja ulkonäköön. Sellaista ilmestystä ei voinut vastustaa! Myös Pimussa olevat rodut miellyttivät luonteeltaan.

Olen kyllä ollut tyytyväinen omaan seropiini. Ja isäntä myös. Mistään hinnasta emme enää vaihtaisi pois. Pimusta on tullut nyt perheenjäsen ja meillä se tulee kyllä pysymään. Katsotaan nyt mitä tulevaisuus tuo muuten tullessaan, sitä ei ikinä tiedä, vaikka se saisi koirakaverin tai sen kanssa aloitettaisiin uusi, jännittävä harrastus..

Kaverini huomasi kaupan seinällä ilmotuksen cavalierin ja villakoiran risteytys pennuista.
Suunnilleen 4 vuotta koiraa olin äidiltäni mankunu ja joka päivä koirista löpisin...Äitillä alko mennä pikkuhiljaa hermot ja aattelin, että en kehtaa edes ehottaa kaverini ehdotusta.Kuitenkin seuraavana päivänä kerroin äidille ohimennen näistä koirista ja suureksi ihmeeksi äiti lupasi harkita asiaa ja soittaa kasvattajalle.
Ja niinhän siinä kävi, että seuraavana päivänä lähettiin pentuja kattomaan ja sekä minä, että äiti olimme ihan myytyjä
Kaikkien mutkien jälkeen Sulo kuitenkin muutti meille 3.11.2006

Rippu tuli meille, kun minun vain piti saada koira 11-vuotiaana, tai lähemmäs 12 mie kyllä olin. Vanhemmat suostu koiran ottamiseen, lehdestä löyty ilmotus ja niin me sitten haettiin sulonen mustavalkonen, isokorvainen, pitkähäntäinen, pitkäkoipinen, vähän kömpelö, isotassuinen ja löysänahkainen pentu kotiin. No, Rippu, sakemannin, karhukoiran ja noutajan sekotus, osoittautu tietenki sen ikäselle vähän vaikeaksi ja kun vanhemmillakaan ei tämäntyyppisestä koirasta ollu paljoakaan kokemusta, niin tuli meille vähän ongelmiakin. Mutta en kyllä ikinä vaihtais pois, vaikka Ripun kanssa on ollu ongelmia ja on niitä edelleenkin, niin kyllä se on silti aivan täydellinen koira mulle, just sitä, mitä koiran pitää olla. Ja ainakin olen oppinut Ripun ansiosta tosi paljon.

Tuota.. nolottaa sanoa, mutta koiramme oli n. sekunnin päätös. Kun tulimme kotiin kaupasta ja naapuriemme piha vilisi niitä ihania karvapalleroja, äitini sanoi minulle "Ellu valkkaas siitä meille koira" Maailman söpöin pentue. Yhteensä seitsemän pentua, kaksi vaalea, kuten Sas ja kaksi tummaa ja loput kai laikullisia.. Joillain pystykorvat ja joillain luppa.. Johtuu kai siitä että olivat todella sekarotuisia, kasvattajakaan ei tiedä mitä rotuja niissä on.. Mahdoton päätellä kun kaikki näyttävät erilaisilta.
No päädyin saskiaan helposti. Muut jouksentelivat (niin hyvin kuin pari viikkoiset tappijalat pystyivät ) mutta saskia oli sylissäni ja rapsuttelin sitä. Lisäksi sillä on aivan ihana vaaleanpunainen nenä, jota rakastan<3<3
Niin sitten valitsin saskian.. Oikeastaan äiti kattoi vähän nenänvartaan pitkin.. "Valkonen, tommonen pörrönen..?" aika epäilevällä äänensävyllä, mutta se on kaunein tietämämme sekarotuinen <3 Nyt sas pupusemme on neljä vuotias kaunotar.