Jos jäät odottamaan sitä tilannetta että olet ihan täysin varma että haluat lapsia, jäät lapsettomaksi. En minäkään ollut täysin varma, alkuraskausajan olin melkeinpä masentunutkin kun pelkäsin lasta synnyttää. Mutta luonto hoitaa
Itse en vieläkään tykkää lapsista, siis toisten lapsista, varsinkaan jos ne on vauvoja ja/tai kovaäänisiä.

Ja kunnon koiraharrastaja jaksaa kyllä koirat ja lapsen. Itse asiassa ne on hyviä vastapainoja. Jos ei olisi ollut koiria, niin olisin varmasti "kuollut" kun olisin ollut koko ajan vauvassa kiinni (olen sen tyypin ihminen että en voi juurikaan jättää lasta vieraille hoitoon) ja varmasti saanut jonkun synnytyksen jälkeisen masennuksen.
Koirien kanssa kun kuitenkin on pakko mennä pihalle, ja isä jäi vauvaa hoitamaan kun mamma tuulettuu raikkaassa ilmassa (tai näyttelyissä).

Meillä oli koliikkivauva, ja kyllä siitä selviää - juurikin koirien avulla. Saat uskomattomasti ladattua akkuja kun olet koirien kanssa lenkillä. Vauvakin nukkuu aika hyvin vaunuissa kun ulkoillaan. Nuorena sitä jaksaa ja pystyy vaikka mihin urotekoihin. Meidänkin poika huusi koliikkia jotain kolmisen kuukautta, joten se ei ole niin pitkä aika.
Nyt kun täytän pian 30, nyt tuntuu että olen liian "vanha", en jaksaisi mitään koliikkivauvoja tai vauvoja yleensäkään. Meidän poika kun on jo eskarilainen

Mä haluan 3 lasta, mutta en tiä vielä haluanko omia lapsia enempää kuin yhden.
Olen jo nyt (ikää siis 15 vuotta ) harkinnut adoptiota. Siis sitten isona, en nyt tietenkään.
Haluasin adoptiolapsen jostain Etelä-Aasian maasta. Ärsyttää vähän kun tuosta ulkomailta adoptoimisesta on tullut hirveä buumi. Jos adoptoin ulkomailta niin sitten adoptoin kyllä kotimaastakin. Kyllä täälläkin orpolapsia riittää adoptoitavaksi. Ihmettelen niitä, jotka sanovat etteivät halua suomalaista adoptiolasta. Ovathan he itsekin suomalaisia.

Itse en koskaan omia lapsia halua, mutta itsekkin olen jo vuosia ajatellut adoptoivani jonkun vähintään kouluikäisen lapsen ulkomailta. Etelä-Amerikasta tai Espanjasta..
Lähden Etelä-Amerikkaan kunhan olen opiskellut ja jos jään sinne joskus asumaan ja saan miehen, niin voi olla että adoptoin jonkun kouluikäisen lapsen.

Minusta ei ole outoa että jotkut eivät halua suomesta adoptoida. Mitä tekemistä omalla kansalaisuudella on asiaan?
Itse en tule koskaan suomesta adoptoimaan.
Syytä en tiedä, ei vain kiinnosta täältä ottaa..
Ja täällä lapsilla on suhteessa paremmat olot kun pääsevät laadukkaampiin lastenkoteihinkin.

Itse asiassa adoptointi on minusta paras tapa hankkia lapsia tässä maailmassa.
Eiköhän meitä ihmisiä ja varsinkin kodittomia ja orpoja ole jo tarpeeksi?
Maailma ei kauaa kestä meitä.

yksin kertaisesti ei kiitos. katsotaan sitten joskus tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä oksettaa jo ajatuskin muiden, saati sitten omasta kersasta.

Enpä taida lapsia hankkia. Niistä suuremmin välitä, ja ahdistaa kun vanhemmat tunkevat "ihanan kullannuppunsa" syliin puoliväkisin. Kun kaikki ei ole samaa mieltä että se heidän lapsukainen on niiiiiin ihana, ja ennemmin pysyttelevät taka-alalla.

On väärin olettaa että kaikki haluaisivat lapsia, ja ainakin kysellä ja vihjailla että joko niitä kohta tulee Entäs sitten jos pari kärsiikin lapsettomuudesta, tekee varmasti todella hyvää mielialalle kuunnella sukulaisten vinkumista.

Itse koen eläinten riittävän oikein hyvin, jos myöhemmin haluan lapsen, niin sitten haluan. Nyt riittää varsin hyvin tämä eläintarha. Ja avomiehellä on poika entisestä avioliitosta, joten siinäkin saan lapsikiintiön enemmän kuin täyteen, kun poika vierailee isänsä luona jokatoinen viikonloppu.

Eläimen voi lopettaa tai myydä eteenpäin jos tuntuu siltä ettei jaksa tai kykene siitä huolehtimaan. Mutta yritäppäs myydä lasta jossain keltaisessa pörssissä Voi tulla sanomista.

on jo Reilu kaksivuotias neiti jästipää

Niimpä!
Kaikkein pahimpia ovat vanhemmat naiset!

Mutta mikä vielä ärsyttävämpää!
Se kun kertoo vaikka kavereilleen että ei pidä lapsista yhtään eikä todellakaan aio hankkia sellaisia koskaan! Yrittää selittää niille omaa mielipidettään lapsista ja siitä mitä kaikkea kamalaa niitten hankkiminen tuo tullessaan.
On niin ärsyttävää kun kaikki alkavat jankuttaa "no, mut hei, vaik sä nyt puhut tollee, nii kyl sul 10vuoden päästä on ihan varmasti omii lapsii ja kaikkee!"
En ymmärrä miten kellään on oikeutta ruveta mitätöimään toisten suunnitelmia ja päätöksiä ja ylipäätään paheksua ja epäillä jonkun elämäntapaa!
Varsinkaan ystävien ei pitäisi tehdä noin!

Se on vähän sama asia, kun tyrmäisi jonkun unelmia matkustamisesta Marokkoon tyylillä
"et sä kuitenkaan ikinä sinne lähe, vaik sä nyt haluisitkin, turha sun on mitää puhuu nyt, ku kuiteki jäät vaan Suomee ja käyt laival virossa!"

En halua lapsia, en niitä oo tähän mennessä tehny, enkä tuu tekemäänkä.

En tiiä

Kyllä, sitten joskus

En kyllä osaa yhtää sanoa, en ole juuri koskaan pitänyt niistä pienistä rääkyvistä kakaroista ja en ainakaan seuraavaan viiteentoista vuoteen haluaisi, mutteihän sitä tiedä jos se pieni mieli vielä muuttuu. Toivottavasti ei, sillä niistä ole kuin vain riesaa -.-"

En tiedä vielä.. Aika näyttää. Onhan vauvat sulosia ja ihania.

Mutta sitten taas ajattelee, että yö valvomiset tms. Ei kiitos.

Vastasin en tiedä, koska asia ei vielä ole minulle ajankohtainen. Tällä hetkellä tosin en voisi kuvitellakaan mitään kamalampaa kuin joku kiljuva kakara. Onhan lapset/vauvat kivoja, kunhan ne eivät ole minun. Mutta voiuhan se mieli muuttua samalla kuin vähäsen kasvaa.

^Komppaan Susua

Joo, yhen tai kaks. VOisin kyllä ehkä adoptoida. Vähän omituista kun kannustetaan kamalasti hankkimaan lapsia, kun maailmassa on ihmisiä aivan liikaa. Tosin Suomessa nyt ei niinkään, mut adoptio on aika kannattava juttu vaikkakin moni ymmärrettävästi haluaa lapsensa olevan omista geeneistään.

Kolme hurjaa veljestä
Vaikka välillä menee hermot ....

Ennen lapsia olin 101% varma ettei mulle tule lapsia, en yksinkertaisesti voinut sietää niitä ... ja toin sen julkikin ... arvatkaa vain olenko saanut kuulla siitä

Kummasti sitä ihminen o sopeutuvainen, meillä oli neljä koiraa kun ensimmäinen poitsu syntyi, ja heti perään toinen, eli yhdessä vaiheessa oli kaksi vauvaa ja neljä koiraa ...

Itse olin jo 36 kun esikoinen syntyi, oli mulle sopiva ikä, sitä ennen tuskin olisin edes ollut valmis äiteyteen ... mutta mikä sopii yhdelle ei välttämättä toiselle ...

Tällä hetkellä olen 17 (tai kohta täytän 18) ja edelleen on sellainen tunne, että en koskaan halua lapsia, olen ajatellut näin aina. En tiedä, ei vain ole minua varten sellainen elämä että joku on sinusta täysin riippuvainen vuosia, eih. Toki onhan se varmasti hienoa ja niin.. Mutta lähinnä pelottaisi koko asia.
Pysyttelen koiranpennuissa~

Ja tämän hetkinen rakkaani on samaa mieltä kanssani. *virne*

Näin 14-vuotiaana onkin hyvä sanoa, mutta luultavasti hankin "sitten isona" lapsen tai kaksi

Periaatteessa pidän lapsista ja varmasti tulen omistamaankin lapsen vielä, mutta toisaalta taas... Vihaan sellaisia näsäviisaita pikkukakaroita, jollaisia omat kaksi 10 v. siskoani ovat Kyllähän sitä itselle on aina hyvä uhota, että "noinhan minä en tee lasteni kanssa..." jne. Uskon, että jos saisin lapsen, se muuttaisi todellakin jollain tavalla perspektiiviä, niin kuin eräs äiti aiemmin sanoikin. Hmmm... en oikein osaa antaa tähän mitään suoraa vastausta. Toisaalta olisi kiva, jos olisi biologinen lapsi, toisaalta olen jo nyt suunnitellut, että kenties tulevaisuudessa adoptoisin ulkomailta. Vaikka adoptiolasta rakastaisi kuten omaansa (ja vaikka adoptiolapsi on oma) niin silti ei olisi kiva, jos biologisen ja adoptiolapsen välille tulisi tällaisia kiistoja tai että adoptiolapsi alkaisi epäillä rakkauttani. <3 En tiedä, mutta tuskin koskaan olen ihan varma omasta itsestäni äitinä, kyllä se pikemminkin niin menee, että lapsi tuo "sen jonkin" tullessaan...

Haluaisin ottaa esille nyt myös teiniäidit. Oletteko sitä mieltä, että nuorelle (n. 18v) on vain pahasta tulla äidiksi? Minä en, se on jo ehkä kuitenkin vähän vanha ajattelutapa. Todellakaan kaikillehan tämä ei sopisi eikä suositeltaisikaan, mutta uskon, että on myös nuoria, jotka löytävät ehkä lapsen avulla uuden suunnan tai kypsyvät samalla itsekin. Vai?
Yksi kaverini, joka on vanhempieni kummilapsi, täyttää pian 19 ja tulee äidiksi. Lisäksi minulla on myös ystävä, joka teki 17- vuotiaana abortin (ja se oli minusta hyvä, sillä hän ei kuitenkaan olisi missään nimessä sopinut äidiksi).

Täällä taas inhotaan lapsia yli kaiken. En ikinä voisi kuvitella itselleni lapsia, sillä ne sotkevat, huutavat, riehuvat, ym. Nyt ihmiset aattelee, että kyllä se mieli muuttuu kun ikää karttuu enemmän, mutta itse en usko. Äitini 30-vuotias sisko inhoaa myös lapsia ja koska olen suuresti tullut häneen luonteeni, ym. puolesta niin uskoisin tässäkin asiassa pysyväni samoilla linjoilla hänen kanssaan. Ja tuskin minun muutenkaan kannattaisi lapsia hankkia, sillä olen luonteeni puolesta sen verran tempperamenttinen, että pienikin ärsytys ja pinna palaa lopullisesti. Voin siis jo kuvitella miten pennut kaljuuntuisivat tukkapöllyistäni ja korvat vääntyisivät vinoon korvapuusteista kun tekisivät vähänkin jtn. luvatonta..

Hih. Tän päivän Etelä-Saimaan mukaan mulla on jo lapsi En kyllä oo suunnitellu hankkivani lapsia. Paitsi noi vuhveli

En nuorempana kerennyt oikeastaan edes miettimään koko lasten hankkimista.
18-vuotiaana tapasin mieheni ja kas kummaa; raskauduin jo seurustelun alkumetreillä
Nyt on lapsia kolme ja nämä saavat riittää. Vauva- tms. kuumetta en pode kun nuorimmat ovat vielä pieniä. Tiedä häntä kuinka mieli tulevaisuudessa muuttuu, mutta näillä näkymin tulen jatkossa keskittymään koiravauvoihin

Sen verran vielä editoin, että meille tuli ensimmäinen koira kun vanhin lapsi oli 4v, nuorempi 6kk ja odotin kolmatta. Lisäksi olin viikot yksin lasten ja pennun kanssa.
Kun kolmas lapsi syntyi, oli pentu päivälleen 10kk. Eipä tarvinnut pyöritellä peukaloita ajankuluksi

Itse koen myöskin koirat oivana vastapainona lapsille. Ne eivät vedä koko ajan lahkeesta ja ole haluamassa jotain, eivät saa kiukkuraivareita jne. Koirien kanssa pääsee putkahtamaan nopeasti tarpeen vaatiessa ulos rauhoittamaan mieltä ja korvia . Ne makaavat iltaisin sohvalla vierellä hiljaa ja liikkumatta

Tällä hetkellä oma mielipide on etten aio hankkia lapsia, mulla ei mielikuvitus riitä niiden kanssa.. Olin viime kesän hoitamassa kahta lasta, ja ne olivat jo aika tarpeeksi, jonka lisäksi mulla on pienempiä sisaruksia (joist akyllä nuorin on jo 11 kohta) mutta kuitenkin.. Kohta ite 17 oon, mut en usko et mieli muttuu vanhempanakaan. Ei mulla varmaa jaksaminen eikä aikakaa riittäs, ku enemmän noi koirat miellyttää. Kyl mä tuun lasten kans toimee ja lapset tykkää musta, mut mä en vaa jaksa niitä..

Kyllä mä varmaan jossain vaiheessa haluan, ainaki yhden. Ei kyllä vielä piitkään aikaan, sitten joskus ku siltä tuntuu ja tuntuu oikeelta ajankohdalta, ni ehkäpä sitten. (Eli katellaa tos.. 10vuoden päästä?) Ei tulis kuitenkaa mieleenkää hommata lapsia ennenku oon seurustellu miehen kanssa vähintään 5 vuotta.

Ei ensimmäisenä tulisi mieleen pyöräyttää kakaroita. Geeniperimään luottaen sieltä syntyisi riiviö, jonka käytös vastaisi uhmaikäistä terrierinpentua eikä tuolla ulkonäölläkään voisi kehua. Vaikka ihmisen sisin onkin tärkein, voin olla varma, että ulkonäkökeskeisessä yhteiskunnassa ei meikäläisen jälkikasvulla olisi helppoa. Ehkä sitä joskus naksahtaa aivolohkossa todella pahasti mutta tällä hetkellä voin sanoa, että otsaan saa lyödä jos ihmisvauvoista alan puhua. En myöskään koe olevani henkisesti tarpeeksi kypsä huolehtiakseni jostain, jonka teot ja sanomiset merkitsee jotain vielä oman aikani jälkeenkin.

Koira kun ei ole omista geeneistä ja siinä on riittävä määrä vastuuta ja hoivaamista tyydyttämään satunnaisen hoivavietin poikasen. Koira ei myöskään tuo murrosikäiseä kotiin kavereita, jotka pahimmassa tapauksessa pistävät puoli taloa hajalle.

Kenties jatkan pohdintaani, kunhan aivojen unenpuute on tyydytetty.