Sen enempää väärää ja oikeaa kasvatus- ja koulutustapaa kommentoimatta, voisin kertoa esimerkeinnä omien koiriemme "taustat", jotka ovat melko erilaisia.
Manua on pennusta asti sosialistettu huolella. Käytiin erilaisissa paikoissa kuten kylän keskustassa, kaupoissa, lentokentällä, juna-asemalla, maalla ja pentukerhossa (=3-8 kk leikkivät keskenään ja omistajat turisevat ja ihastelevat

). Opiskeltiin myös arkielämän perusjutut kuten hihnassa kävely, toisten koirien ohittaminen, ruokailutilanne jne. Puolivuotiaana Manu ei osannut mitään koulutuksellisia juttuja. Se osasi istua paikalla kunnes sai luvan mennä syömään ja tulla metsässä kutsusta luokse. Ensimmäinen "virallinen liike" oli maahanmeno ja sitä opettaessa Manu oli tosiaan sen 6 kk ja muutaman viikon vanha. Siitä sitten lähdettin pikku hiljaa opettelmaan erinäisiä tokojuttuja lähinnä temppuina esim. sivulle tulo, maahan meno, seisominen, paikalla makaaminen...
Miloa totta kai myös sosialistettiin vähintään yhtä hyvin kuin Manua, mutta sen kanssa aloitettiin myös tokojutut ja temput ihan pikkupentuna. Ensimmäisen kerran Milo oli tutustamassa tokotreeneihin 10 viikkoisena ja 12 viikkoisena se kantoi käskystä metallihaarukoita ja jälkikeppejä. Maahan meno, istuminen ja seisominen opetettiin heti ruokailujen yhteydessä ja seuraamisen alkeita, sivulle tuloa yms. harjoiteltiin myös. Nelikuisena Milo oli mukana aussieleirillä ja tutustui haun ja jäljen alkeisjuttuihin sekä agilityesteistä putkeen ja pussiin.
Milon ja Manun välillä ei ole mitään eroa nyt kun molemmat ovat aikuisia. Molemmat oppivat uudet jutut nopeasti ja helposti, ne ovat yhtä leikkisiä ja motivoituneita jne. Vaikka Manu ei pikkupentuna harjoitellutkaan sivulle tuloa tai asentojen vaihtoa, ei sillä ole ollut minkäänlaisia vaikeuksia oppia niitä myöhemmin. Toisaalta myöskään Milo ei ole millään lailla kärsinyt pentuajan tokojuttujen harjoittelusta, treenimotivaatio sillä on kohdallaan ja intoa löytyy vaikka muille jakaa.
Gitan tausta on taas aikalailla erilainen. Pentuaikana sosiaalistaminen on edellisen omistajan luona ilmeisesti aika vähiin ja peruskasvatuksessa (toiset koirat, remmissä kävely jne.) on puutteita. Leikitty ei juuri ollenkaan ja Gitta joutui elämään vähän muiden koirien ja vastasyntyneen lapsen varjossa. Vuoden ikäisenä harjoiteltiin tottista hieman enemmän, samoin jälkeä ja BH-koe käytiin, mutta sen jälkeen ei neljään vuoteen juuri mitään. Silloin tällöin jälkeä, esineitä ja tottista, mutta väärin keinoin (=jälkeä lukuunottamatta kaksi jäljelle jäävää aika lailla pilattuja). Meille 5-vuotiaana tullessaan Gitta ei osannut leikkiä leluilla puhumattakaan, että se olisi ymmärtänyt niiden olevan palkka jostain toiminnasta. Uusien asioiden oppiminen on hankalaa, koska koira ei yksinkertaisesti ole "oppinut oppimaan". Luottamusta ja suhdetta on vaikea rakentaa, koska Gitalla ei juuri ole nuoruusiältä kokemuksia kyseisitä jutuista ja ne vähäisetkin ovat enemmän negatiivisia.
Omien kokemusten pohjalta sanoisin, että mielestäni tärkeintä koiran pentuvaiheessa on ennen kaikkea hyvän suhteen, luottamuksen, motivaation ja yhteistyön rakentaminen. Siinä on pohja myöhemmälle koulutukselle. Koirakohtaisesti (tyyliin energiset, "työtarmoiset", toimintaa vaativat pennut tietysti tarvitsevat muutakin aktivointia kuin leikkiminen toisten koirien kanssa ja juna-asemalla käynti) voi perusjuttuja ottaa mukaan alusta alkaen. Niiden hyödyllisyydestä jatkoa ajatellen voi taas olla monta mieltä ellei halua saada koirasta kolmoisvaliota kolmeen ikävuoteen mennessä...