Syntyi vuoden 1996 lopussa ja kuoli 28.10.2005
Pitkäkarvainen saksanpaimenkoira uros. (ylisuuri)
Jekku tuli meille parin vuoden ikäisenä ahtaista oloista kerrostalosta, sen muutto meidän omakoti taloon piristi sitä huomattavasti ja pian oli iho ongelmatkin menneisyyttä.
Muutettuamme omasta rauhasta kaupungin vilskeeseen, huomasimme ettei poika pitänyt muista koirista lainkaan, varsinkaan uroksista.
Leikkauttaminen kävi mielessä, mutta minä kieltäydyin jyrkästi.
Saan itseasiassa kiittää herraa siitä, että omaan nykyään taidon pitää isommankin ja vahvemmankin koiran käsissä, ilman suurta voiman käyttöä.
Tekniikka laji ^^ <33
Keväisin ja syksyisin oli miellä ongelmana pojan karvat...sen verran rapaseksi se aina tuli. Kesäsin taas oli monesti lämpöhalvaus lähellä, mutta niiltä vältyttiin.
Talvisin pojan lempi puuhaa oli lumipallojen perässä juokseminen, pilkkijien häiritseminen ja lumessa peuhaaminen.
Kerran tuli naurettua makeasti, kun eräs vanha rouva tuppasi sanomaan; Onpa siinä nuori sakemmanni, onko se viime vuoden pentuja?
No siinä sitten selittelin, että pojalla oli ikää reilut 8 vuotta, totta tosiaan oli Jekku aina yhtä pirteä... kunnes eräänä päivänä uinti reissun jälkeen alkoi hännän tyven karvat lähteä kävelemään, lääkärin mukaan siinä oli vain pientä bakteeria, joka lähtisi nopeasti hoidolla.
Pian siihen kasvoikin uutta pehmeää ''vauva'' karvaa ja kaikki oli hyvin.
Äitini vain ei kertonut minulle totuutta...ajoissa..huomasin itse, että nyt oli jokin pielessä, kun Jekun selästä alkoi karva irtoamaan huolestuttavan nopeasti.
Sitten välillä lenkkejen aikana Jekun takajalat saattoivat pettää alta.. äidille tilitettyäni sain kuulla, että Jekulla oli selvä sivuääni sydämmessä ja silmissä kaihia... en halunnut uskoa sitä, sillä rakas ystäväni täyttäisi kohta vasta 11 vuotta.
Jekun tilan pahennettua ja talven lähestyminen, saivat minut viimein antamaan luvan rakkaani viimeiselle matkalle.
Ennen tuomion päivää, olin jo toivonut ihmettä ja sitä, että lunta rakastava ystäväni näkisi vielä kerran ensi lumen ja niinhän se sitten näkikin...
Tiedän, että siitä on jo kauan...mutta silti...se tuntuu niin vaikealta ja epäreilulta...
Mutta sen voin vain sanoa, että olin todella ylpeä koiran omistaja ! Siitä ei pääse mihinkään, vieläkin lämmittää kun muistelen pojan jekkuja
< 3 < 3
