Perjantaina 20.2 Reea nukkui ikiuneen.

Ikävä ja suru on kova, vaikka asiasta puhuttiin kotona ja tiedettiin että niin on koiralle kaikkein paras, oli kuitenkin shokki tuo päivä kun Reea nukkui ikuiseen uneen
Tuntuu, ettei asiaa vieläkään oikein ymmärrä ja tiedosta, että Reeaa ei enään ole.

Reean ruokakuppi on siirretty kaappiin, ja koirille ruokaa tehdessä ensimmäinen ajatus on "missä on Reean kuppi" kunnes taas muistaa, ettei Reeaa tarvitsekkaan enään ruokkia...

Miten koiran kuolemasta pääsee yli?

"Nyt olen vapaa
ja mukana tuulen
saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden,
olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa
vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä."

Juuri tuli viesti, etta mulle erittain rakas koira nukahti tanaan omistajiensa kasille viimeisen kerran.

Ikava on valtava, eika asiaa voi edes kasittaa. Koira oli jo lahes 14-vuotias ja sairaudetkin painoivat paalle. Tuntuu pahalle, kun en ehtinyt sanoa hyvasteja. Mutta kai tama tasta, elama jatkuu.

Sureminen ja aika auttavat, ei kai siinä mitään sen kummempaa ole. Pitää osata surra silloin, kun on paha olla. Surusta pitää myös osata päästää irti ajallaan. Vaikka muiden silmissä koira on valitettavan usein "vain koira", itselle se on jokatapauksessa ollut yhtä rakas ja tärkeä perheenjäsen kuin muutkin, joten suremiselle pitää antaa aikaa.

Ajan myötä suru ja tuska helpottavat, ja mielessä ovat päällimmäisenä hyvät muistot yhteisestä elämästä.

Meidän rakas Noonamme nukutettiin eilen. Itken, vaikka tiedän, että niin oli paras. Ihminen on itsekäs.

Poju lopetettiin kohta 2v. sitten ja välillä ikävä on NIIN mieletön.
Yksi yö näin unta et istuin olohuoneessa tv-tuolissa ja Poju tuli olohuoneeseen, aivan kun se tuli makuuhuoneesta aina. Istui vähän matkan päähän minusta, katsoi silmiin ja rupesi piehtaroimaan niinku yleensä tai katsoi vaan silmiin.
Kutsuin unessa Pojua luokseni, se vaan katsoi. Tunsin nenässäni sen tuoksun mikä Pojussa oli, juuri kun olin koskemassa koirani Rino "rymisteli" makkarissa ja heräsin. Sanoin ääneen siinä heti "Poju mitä sä rymistelet"
OLO oli todella paha sen jälkeen, ei meinannut uni tulla sen jälkeen, ei millään... IKÄVÄ on välillä NIIN suuri
Ja 1vko sen poismenon jälkeen kävin illalla ulkona ja katoin häkkiin POJU seisoi siellä ja katsoi minua ja heilutti häntää...

Jähmetyin paikalleni, luulin etten saa henkeä ilma pakeni keuhkoista....
Laitoin pääni alaspäin, katoin uudelleen, Poju oli "kadonnut" ja sen jälkeen se ei enää ilmestynyt, kait se oli päässyt perille ja tuli kertomaan sen....

Niin se varmaan on! Monet ovat saaneet eläimeen (koiraan) niin hyvän yhteyden, että nämä ihmissuhteet kalpenevat sen rinnalla. Silloin varmaan aistit herkistyvät myös ystävän mentyä pois.

Kotisuvullasi on hieno valinta musiikiksi: Stratovarius - Forever !

Pitääkin kuunnella enemmän Stratovariusta.

Osanotot kaikille rakkaansa menettäneille!

Ensimmäinen ja rakkain oma koirani Onni (s. 12.9.2000) nukutettiin 27.3. diabeteksen ja cushingintaudin rasittamana. Ikävää ei voi sanoiksi pukea ja tunne on tuskallinen. Hyvät muistot kuitenkin elävät ja tieto siitä, ettei poika enää kärsi siirtää surua sivuun. Ehkä me joskus vielä nähdään.. Kyllä se vaan on niin että luopuminen on koiran omistamisen karmein ja huonoin puoli.

Flavia, saanko kysyä, mikä Reean vei? Käsittääkseni kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään vanha koira? Voimia!

Mulla ensimmäinen sellanen oman koiran lopetus, minkä muistan on meiän tanskandoggi Emman (Katamarin Emmanuelle) lopetus. Mulle sanottin moneen kertaan, mitä Emmalle tapahtuu, mut sit kun äiti ja sen kaveri tuli takasin, olin ihan shokissa. Siitäon varmaan jo 8v ja vielki on ikävä mun vauvaiän omaa vasikkaa. Ja sitten jouduttiin luopumaan mulle tosi rakkaasta bouvierista. Niiku jotkut sanoo tottuneensa, nii ei siihen totu Mä varmaan itken seuraavat 500 viikkoo, kun Essi lopetetaan, se on mulle niin rakas. Mulla meni synymäpäivä pilalle, kun saatiin viesti, että lähes 11v nöffi (mun ensimmäinen kosketus nöffeihin) lopetettiin. Mutta toisaalta rauhotti, että Nunnu pääs pois kivuistaan

Itse koin ensimmäisen kerran koiran lopetukset lokakuussa -08, kun ensimmäinen berninpaimenkoiramme lopetettiin sairauden uuvuttamana. Koville otti, lopetusaika varattiin paria päivää ennen samalla eläinlääkäri käynnillä, jolla todettiin Nallen sairastavan sydänvikaa. Ne pari päivää menivät kuin unessa olisi ollut, silloin ei vielä tajunnut sitä että kohta Nallea ei enää olisi. Kun sitten oltiin matkalla eläinlääkärille radiosta soi, suurlähettiläiden tuntemattomalla tiellä -kappale, siinä vaiheessa ikävä iski ja yhä edelleen tuo kappale nostaa sen tunteet pintaan ja usein on myös kyyneleet herkässä. Vieläkin muistan sen tunteen mikä syntyi istuessa eläinlääkärin odotushuoneessa. Niin pitkään pysyin Nallen vierellä, että pikkuinen nukahti ikiuneen.

Vaikka tietää, että oli Nallen aika lähteä ja koiran on parempi ilman kipuja ja tuskaa, on ikävä ja suru valtava. Se ei helpota kuin ajan kanssa. Nytkin Nallea muistellessa tulee kynnel silmään ja edelleen välillä odottaa, että Nalle kävilisi vastaan jonkin nurkan takaa. Edelleen Nalle kulkee mukana muistoissa ja sydämessä.

Osanotot kaikille rakkaansa menettäneille.
Muistan miltä se tuntui, kun ensimmäinen oma koiramme lopetettiin. 13-vuotta olin kasvanut koiran kanssa, puuhannut ja leikkinyt. Ei sitä tajunnut, että nyt se onkin yhtäkkiä poissa. Aika parantaa, vaikkei se aina siltä tunnukaan.
Ikävä on edelleen ja kyyneleet karkaa, kun vanhoja valokuvia katselee. Oma koirani on hyvä lohduke ja tiedän, että se on vain palvelus rakkaalle lemmikille, kun alkaa ikä painaa eikä elämä ole enää elämisen arvoista.